Pilvilinna joka romahti

Buzz Lightyearin (Toy Story) lausumat legendaariset sanat ovat kaikuneet mielessäni sen jälkeen kun starttasin ensimmäistä kertaa autoni. Kyllä, lisää asiaa autosta. Tuntuu kuin perheeseen olisi saapunut vauva. Naapurit ovat tulleet ihastelemaan ja kyselemään autostamme, onnitteluja satelee. Miehen kanssa ollaan edelleen melko hakoteillä miten tuota kopperoa kuuluu kaiken kaikkiaan hoitaa. Olen keskiviikosta lähtien ajanut joka päivä. Isoin kynnys oli hypätä ratin taakse uudelleen sen jälkeen kun auto saatiin ehjänä pihaan. Vatsassa väänsi ja teki mieli oksentaa. Lasken tässä kohtaa edukseni kuitenkin sen että meidän parkkipaikka on rinteessä. Päätin siis ihan alkuun harjoitella pitämään auton parkissa paikoillaan pelkällä kytkimellä. Helpommin sanottu kuin tehty. Auto valui, nyki, sammu, valui, nyki ja sammui taas ja minun teki mieli itkeä. Sitten se löytyi! Oikea kytkintuntuma. Voi sitä riemua! Muuten on mennyt melko vaihtelevasti. Kevät otti takapakkia, joten pihatyöt ovat jääneet p

 Niin tämäkin vielä. Tiedän että ajopelko etenkin naisilla on yllättävän yleistä. Olen elämäni aikana tehnyt ties mitä hullumpaa, kuten kiivennyt Indonesiassa aktiivisen tulivuoren huipulle ihailemaan auringon nousua (kananmunat kypsyvät muuten mukavasti tulivuoren vulkaanisissa höyrykoloissa), sukeltanut meren syvyyksiin, uinut mannerlaattojen välissä, hypännyt benjihypyn Thaimaassa viidakkomaisemien avautuessa upeina alapuolellani ja mitä vielä. Kuitenkin auton ratin taakse istuminen... Voisinko mennä ennemmin uimaan haialtaaseen? Mikä autoilussa pelottaa? Voisin sanoa että ihmiset. Anteeksi rakkaat lukijat mutta meidän lajin edustajista moni on sellaista tyyppiä jota en voi sietää. Kuten rattiraivot ja minäminäminä tyypit. En yleensä hirveästi kiroile, mutta eilen taisi päästä parit ärräpäät ratin takana. Ostettiin nimittäin auto. Ikioma ensimmäinen peltiloukku, kahden aikuisen ihka ensimmäinen auto. Olo oli kuin tuoreilla vanhemmilla. Ihmeteltiin erilaisia toimintoja ja mietittiin

Itkeminen on ollut meidän perheessä aina se tabu. Vauvat itkee. Suru täytyy niellä kokonaisena kyynelten kanssa salaa muilta. Muistan lapsuudestani sen kuinka isä huusi ja lukitsi minut huoneeseeni, jos kehtasin itkeä. Tunteita ei saanut näyttää. En olisi saanut itkeä edes silloin kun hautasin oman koirani, isä suuttui siitäkin. Nyt 35 vuotiaana minä itken silloin kun itkettää. Edelleen se on kyllä vaikeaa. Tuntuu että nolaan itseni kun näytän heikkouteni. Toisaalta jos se että silmistäni valuu vettä tekee minusta heikon ja nolon niin entä sitten? Minulle itselleni tulee siitä parempi olo.

 Puuh. Olen ollut taas viime päivinä väsyneempi ja ahdistuneempi. On paljon asioita joista haluaisin kirjoittaa ja kertoa, mutta joille en ole löytänyt oikeita sanoja. Luulen että tämä kumpuaa nyt siitä että onnistuin saamaan ajokortin viime viikolla. Autossa oleminen etenkin pimeällä on ollut ahdistavaa suurimman osan aikuisiästäni. Koen peltisessä purkissa 100km/h kiitämisen jotenkin järjettömänä, aivot huutavat että muussia tulee jos törmää johonkin. Noh, sain kuitenkin jonkun ihmeellisen päähänpiston mennä autokouluun viime syksynä näin 35-vuotiaana. Välillä on ollut sen verta vauhtia että tulee tehtyä nopeitakin päätöksiä. Toisaalta en ole katunut autokoulua, se on ollut vain melko kuormittavaa. Oikeasti olen hyvin ylpeä itsestäni että uskalsin, opin ja suoritin. Autoilu avaa niin paljon uusia mahdollisuuksia nyt. Tänään käytiin katselemassa autoja ja koejoin yhden. Se jännitti ja pelotti alkuun, mutta loppu sujui jo kivasti. Siihen meni kylläkin kaikki mehut taas. Äsken huomasin

 Sanotaan että vain suomalainen maksaa satasen, ettei naapuri saa viittäkymppiä. Mutta miksi? Mielestäni taustalla häärii näissä tilanteissa kateus ja oma paha olo. Olen nimittäin huomannut itsessäni tätä samaa piirrettä silloin kun asiat eivät ole hyvin. Oli uutinen miten iloinen ja ihana tahansa lähes aina löytyy vähintään se yksi ilonpilaaja. Ihmiset odottavat kuin nälkäinen hyeena lauma että menestyvän yksilön kohdalle sattuisi jotakin ikävää.  Hyvä esimerkki tästä on edesmennyt Janita Lukkarinen. Janita Lukkarinen oli siis tosi-tv julkkis, joka sairastui syöpään ja lopulta menehtyi vain 27-vuotiaana. Janita sai paljon kuraa niskaansa siitä että kehtasi sairastaa syöpää julkisesti ja kertoa kamppailustaan aina kuolemaansa saakka.   Miten se  että Janita halusi kertoa sairaudestaan julkisesti on joltakin muulta pois? Kaikki meistä varmasti syyllistyvät välillä kateuteen. Olen ainakin huomannut tämän piirteen korostuvan itselläni silloin kun asiat eivät ole hyvin. Ajatuksena tämä ei

Tämä on minulle hyvin vaikea aihe ja tähän todennäköisesti vielä palataan. Kuningas alkoholi tuli tutuksi jo hyvin nuorena. Sukumökillä enot vetivät salaa lämmintä väkijuomaa auton takakontista ja olut oli melko tavallinen janojuoma. Pienenä lapsena tätä asiaa ei niin ymmärtänyt, ymmärsi vain sen että aikuisista tulee hassuja silloin kun ottavat alkoholia. Myöhemmällä iällä alkoholi alkoi aluksi ahdistaa, sitten kiinnostaa. Tästähän tulee kiva olo! Olen sosiaalisempi ja rohkeampi silloin kun juon. Päihteet saavat aikaan hetkittäisen hyvän olon tunteen. Pää nollautuu ja ikävät ajatukset unohtuvat. Mieli kapaloidaan pinnallisella hyvän olon huumalla, joka kavalasti katoaa päihteiden loppuessa. Jotta tuon pahan olon ja sisällä kalvavan tyhjyyden saisi pois tarvitsee päihteitä, jotka ruokkivat pahaa oloa entisestään ja kierre on valmis. Olen ollut tuossa kierteessä. En ole ylpeä itsestäni. Nykyään kuitenkin tiedostan asian. En näe että päihteet itsessään ovat se ongelma vaan se miten paljo

 Tänään on ollut hyvä päivä. Energia virtaa hiljalleen takaisin. Käytiin koirien kanssa mukava aamulenkki. Parasta on se kun saa seikkailla luonnossa kaikessa rauhassa ilman kiireitä.  Meidän ihanat lenkkimaastot <3 Luonto on aina ollut itselleni se tärkeä paikka rauhoittua ja kerätä energiaa. Sen huomaa etenkin nykyään kun on oma koti metsän reunalla. Ennen muutin melkoisen tiuhaan ja ennen tänne muuttoa asuimme Tampereen ydinkeskustassa kolmen vuoden ajan. Kaikki palvelut olivat toki lähellä, mutta se tärkein eli metsä oli kauempana. Toinen tärkeä elementtini on vesi. Asuin aikanaan muutaman vuoden Espoossa eikä missään kävelymatkan päässä ollut järveä tai merta. Ahdisti! Nykyinen koti on niemessä, eli Näsijärvi ympäröi kotimme lähes joka suunnasta. Rakastan niin asua täällä, mutta en ole vieläkään osannut uskaltaa juurtua lopullisesti. Kun pisin aika aikuisena yhdessä paikkaa on ollut tuo kolme vuotta ja koteja on kertynyt elämässä joku 18 näin äkkiseltään laskettuna ei jotenkin

Olen voinut jo paremmin. Sairaslomaa kuitenkin jatkettiin vielä kaksi viikkoa, koska on vielä niin suuri riski vajota uudelleen. Kävin siis tiistaina juttelemassa työterveyslääkärin kanssa ja keskiviikkona oli hoitajan tapaaminen Pitkäniemessä. Olin hyvin skeptinen tuon hoitajan tapaamiseen suhteen, mutta hän olikin kunnolla perehtynyt tilanteeseeni ja tapaamisen jälkeen jäi positiivinen fiilis. Ensi viikolla tapaamme uudestaan. Autokoulu on vähän jäänyt. Ei puuttuisi enää kuin inssi, mutta tuntuu että se olisi liian stressaava tilanne nyt. Katsotaan ensi viikolla. Kaivettiin kuitenkin pyörät varastosta. Olen miettinyt pyöräilyä Pepen kanssa ja sehän sujui kivasti. Pitää hommata Pepelle vetovaljaat tähän hommaan.

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi. Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa! Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin ja kuunnella yön hiljaista virtaa ja seisoa vuorella auringossa. Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla, en tiedä mistään muusta kuin auringosta. Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar, tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon? Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani! Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet, mutta ne loistavat aina pelkoa vailla. Södergran, Edith 1929

Unen tarve on yksi asia joka kielii voimakkaasti siitä että on aika pysähtyä. Ensin tuota väsymystä yrittää paikata sillä että tekee vaan entistä enemmän kaikkea kunnes *naks* keho ja mieli vaativat pysähtymään. Olen tällä viikolla nukkunut noin 9-10h yöunien päälle noin 3-5h päikkäreitä. Tuntuu että pienikin ponnistus kuluttaa akun nolliin. Siispä olen ollut itselleni melko armollinen, lähinnä vain syönyt ja nukkunut. Normaalisti syön melko terveellisesti ja monipuolisesti, välillä olen jopa kriittinen kaloreiden ja ravintoarvojen suhteen (voinko juoda appelsiinimehua, siinä on niin paljon sokeria). Tällä hetkellä syöminen on kuitenkin melkoisen retuperällä, söin tänään aamupalaksi puolikkaan täytekakun ja iltapalaksi nugetteja. Niin ja levyn suklaata. Normaalisti en edes piittaa hirveämmin makeasta, mutta niin vaan vuorokauden sisään olen ahtanut itseeni yhteensä kolme mignonia, 3/4 täytekakkua ja levyn suklaata. Rakkautta on suklaa Muuten olen fiilistellyt kevään tuloa sen mitä olen