Pilvilinna joka romahti

 Eräs kaveri heitti tuon lausahduksen joskus kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Vuoristoratani alkaa saada vihdoin selityksen. 20-vuotta siihen sitten menikin. Aloitan vielä kesällä avokuntoutuksen, jonka aikana diagnoosi tarkennetaan. Samaan aikaan helpottunut olo -vihdoinko se syy kaikkeen tähän löytyy- ja samaan aikaan erittäin vittuuntunut. Olen välillä kuin pieni lapsi, joka polkee jalkaa kiukkuisena huutaen "mutkun mä en haluuu!!" Kyseessä voi myös olla epävakaa, se diagnosoitiin jo aikaisemmin. Olisikin vain epävakaata menoa eikä tuo hemmetin kaksisuuntainen, josta ei pääse ikinä eroon. Saa sen toki lääkityksellä kuriin, mutta ajatus siitä että eläisin moisen kanssa koko loppuelämäni ahdistaa ja pelottaa. Kuka minua enää koskaan haluaa, näin rikkinäistä olentoa.

 Olen monesti miettinyt että kirjoittaisin ja piirtäisin jälleen. Pääni on täynnä tuskan synnyttämää luovuutta. Mitä suurempi tuska sen luovemmaksi muutun, tahdon pahan olon ulos kehostani. Tapahtui se minkä ei pitänyt koskaan tapahtua, ei meille. Ero. 12-vuotta yhdessä ja yhdessä hetkessä kaikki päättyy. Se olin vieläpä minä joka halusin erota, minä vaikka vannoin itselleni että tämän suhteen eteen annan ihan kaikkeni. Yritin kyllä, mutta se ei aina riitä, vaikka kuinka toista rakastaisi. Rakkautta sekin on että päästää irti kun sen aika on. Ei kaksi hukkuvaa voi toisiaan myrskyssä pelastaa. Meillä on yhteisiä ja erillisiä asioita, joilla vedämme toisiamme yhä uudelleen pinnan alle. Haaveita ja unelmia, jotka eivät enää kohtaa. Rakkaus on edelleen täällä, mutta se on muuttanut muotoaan. Yritetään oppia elämään erillämme, jälleen erillisenä yksilönä. Tukea toisiamme ystävinä. R aikoo muuttaa nyt Espanjaan ja myy tavaroitaan. Minä muutan autoon. Kyllä, autoon. Meinaan muuttaa matkailuau

Kevyt kuolema helppo kuolema. Kuka kaipaa tuskaa.