Pilvilinna joka romahti

Niin miksi? Minunhan ei pitäisi olla masentunut, eikö niin. Minulla on ihana oma koti, rakastava ja tukeva avomies, kaksi tervettä koiraa ja tähän päälle täysipäiväinen työ. Olen myös fyysisesti terve ja sanoisin jopa että melkoisen hyvässä kunnossa. Niin. Masennus on kuin mikä tahansa muukin sairaus. Sairastuminen ei yleensä katso ikää, sukupuolta, siviilisäätyä tai sitä miten rikas tai köyhä olet. Juuri ennen 16 vuotis syntymäpäivääni sairastuin syöpään. Eihän etenkään nuorelle pitäisi käydä niin. Niin vaan voi käydä. Otin syövän puheeksi koska omasta näkökulmastani masennus on kuin henkinen syöpä. Kumpikin aiheuttaa väsymystä ja paljon pahaa oloa. Kumpaankin voi kuolla. Silti näkyvänä sairautena syöpä on se jonka ulkopuoliset ymmärtävät paremmin. Kukaan joka omistaa terveen myötätunnon ei sano syöpäpotilaalle että nyt nouset ylös sieltä sängyn pohjalta, ryhdistäydy! Haluan piirtää ja kirjoittaa lisää näistä kahdesta, haluan että kumpikin sairaus nähdään ja ymmärretään. Nyt kuitenkin

Ulkona paistaa keväinen aurinko ja koirani Pepe makoilee vieressäni. Minä oikeasti odotan kesää, sitä että pääsen kaivamaan sup-lautani varastosta. Torstaina on autokoulun ajokoe, jos se nyt menisi läpi eteeni aukeaisi niin monta uutta ihanaa asiaa. Pääsen ajamaan vaikka Lappiin! Tai jos nyt alkuun vaikka Seitsemiselle nauttimaan luonnon rauhasta. Mietin myös opiskeluja. Tykkään yllättävän paljon nykyisestä työstäni, mutta mietin myös paluuta taiteen ja luonnon pariin. Voisin esitellä ihanaa luontoamme ja vesistöjämme, joogaa ja suppailua, mustikoiden poimintaa ja leipoa niistä ihanaa piirakkaa. Haluan valloittaa kallioita, tuntea sen onnistumisen riemun. Tuntea kehossani adrenaliinin virtauksen. Haluan nähdä ystäviäni, halata heitä kovaa heti kun vain voin. Nyt haluan kuitenkin vain olla ja nukkua. Yrittää parantua ja saada uutta voimaa. Nyt minun täytyy keskittyä elämäni tärkeimpään ihmiseen, minuun itseeni.

Lääkkeet. Eivät ne ole itsessään pahoja, mutta niillä halutaan ratkaista joka ikinen ongelma. Tässä on minun lääkkeeni. Olen kuin hieno rakennus, jonka puitteet ovat päällisin osin kunnossa. Vähän uutta maalia pintaan ja kaikki on hyvin, kukaan ei saa tietää että kaiken sen paksun maalikerroksen alla syvällä rakenteissa muhii vaarallinen home. Maalin tehtävä on vain peittää ongelma, mutta ei korjata sitä. Olen kärsinyt jo vuosia eri asteisista masennuskausista. Minua on pyöritelty ammattilaiselta toiselle ja lopulta ainoa mikä käteen jää ovat lääkkeet. Ahdistaako? Ota Opamox. Vieläkin ahdistaa? Kokeillaan Ketipinoria. Ai masennus? Escitalopram actavis 5mg. Eikö se poista tuskaasi tarpeeksi? Nostetaan annosta. Nyt on jo maksimi, vieläkään ei riitä? Lisätään kylkeen Voxraa. No Voxralla lähti kyllä keulimaan ja kovaa! Nappi aamulla ja olen väsymätön muurahainen, valmiina oravanpyörään! Miten olisi kuuntelu? Jos lääkkeiden sijaan asioista voitaisiin esimerkiksi puhua? Mitä jos pintamaalin

Stieg Larssonin teoksen nimeä lainaten. Mietin monia erilaisia nimiä tälle blogilleni. Sitten muistin tuon kyseisen  Millennium-romaanin  ja jotenkin sen nimi kolahti. Toisaalta kaikki hyvät bloggerin osoitteet sirpaleista, siipirikoista ym olivat jo käytössä. Tämä nimi kuiten sopi, onhan kyse nyt minun pilvilinnastani joka romahti. Tänään on tiistai 30.3. Olen lähinnä maannut sohvan pohjalla ja nukkunut sunnuntaista saakka. Sunnuntaina 28.3. en nimittäin enää jaksanut. Aamulla mieheni kysyi mitä aion tehdä tänään. Vastasin hiljaa että kuolla. Olin jo ottanut lääkkeitä ja olisin ottanut niitä lisää. Voxraa, Ketipinoria ja Opamoxia. Olin ehtinyt ottaa Opamoxit ja seuraavana vuorossa oli Voxra. Voxraa oli kolme purkillista, mutten ehtinyt ottaa yhtäkään. Lääkkeet olivat jo kämmenelläni valmiina, mutta silloin koirani Käpy laski tassunsa kädelleni. Havahduin ja käännyin katsomaan koiraani, joka tuijotti minua kuin sanoakseen "älä". Todennäköisesti luuli lääkkeitä karkiksi ja hal