Pilvilinna joka romahti

Stieg Larssonin teoksen nimeä lainaten. Mietin monia erilaisia nimiä tälle blogilleni. Sitten muistin tuon kyseisen Millennium-romaanin ja jotenkin sen nimi kolahti. Toisaalta kaikki hyvät bloggerin osoitteet sirpaleista, siipirikoista ym olivat jo käytössä. Tämä nimi kuiten sopi, onhan kyse nyt minun pilvilinnastani joka romahti.

Tänään on tiistai 30.3. Olen lähinnä maannut sohvan pohjalla ja nukkunut sunnuntaista saakka. Sunnuntaina 28.3. en nimittäin enää jaksanut. Aamulla mieheni kysyi mitä aion tehdä tänään. Vastasin hiljaa että kuolla. Olin jo ottanut lääkkeitä ja olisin ottanut niitä lisää. Voxraa, Ketipinoria ja Opamoxia. Olin ehtinyt ottaa Opamoxit ja seuraavana vuorossa oli Voxra. Voxraa oli kolme purkillista, mutten ehtinyt ottaa yhtäkään. Lääkkeet olivat jo kämmenelläni valmiina, mutta silloin koirani Käpy laski tassunsa kädelleni. Havahduin ja käännyin katsomaan koiraani, joka tuijotti minua kuin sanoakseen "älä". Todennäköisesti luuli lääkkeitä karkiksi ja halusi niistä osan. Aloin kuitenkin katua tekoani enkä ottanut enempää. Käperryin sohvalle ja itkin. Olin kuitenkin jo ehtinyt ottaa yliannostuksen. Tunsin kuinka hengitys ei tahtonut enää kulkea. Välillä lakkasin hengittämästä. Tunsin sydämeni lyönnit, mutten ilmaa keuhkoissani. Sitten sain taas vedettyä henkäyksen. Mietin kauanko sydämeni vielä jaksaa. Tässä vaiheessa mieheni ymmärsi ettei kaikki ole kunnossa. Sain soperrettua anteeksipyynnön ja hän huomasi mitä mitä olin tehnyt.

Ambulanssi saapui nopeasti paikalle. Sitten mentiin. Olin tajuissani TAYSiin saakka, mutta jossain vaiheessa muistikuvani loppuivat. Heräsin hetkittäin siihen kun käteeni kiinnitetty verenpainemittari puristeli käsivarttani. Minun oli kylmä ja palelin. Illalla keskustelin joidenkin henkilöiden kanssa. Lupasin heille etten yritä samaa uudelleen. Pissasin vielä purkkiin jonka jälkeen minulle tilattiin taksi ja pääsin lähtemään kotiin. Taksimatkasta muistan sen että kuljettaja oli Afganistanista. Mietin Afrikkaa ja norsuja. Kysyin häneltä onko hän nähnyt norsuja luonnossa. Tai leijonia.

Seuraavana aamuna kutsui Pitkäniemi. Henkilökunta on aivan ihanaa, mutta... En vain ymmärrä nykyistä tapaa ratkaista kaikkea lääkkeillä (paraskin puhumaan). Minulta nimittäin kysyttiin jäikö minulle vielä lääkkeitä, jonka jälkeen sain niitä lisää. Tuli vähän olo kuin olisin yrittänyt ampua itseni ja auttava taho tarjoaa avuliaasti lisää patruunoita. Tai uutta köyttä katkenneen hirttoköyden tilalle. Selittäkää minulle tämä logiikka. Muuten juteltiin vajaa tunti tilanteestani. Sain viikon sairaslomaa ja ensiviikon keskiviikolle keskusteluajan hoitajalle. Olisin saanut jäädä osastolle, mutta päätin tulla kotiin lepäämään.

Miksi halusin nyt kirjoittaa tästä aiheesta? Koin etten jaksa olla enää hiljaa ja pitää tätä kaikkea sisälläni. Etenkin kun eksyin eilen rakkaan ystäväni instagram profiiliin. Hän lähti luotamme ihan liian nuorena, meidän kaunis enkelimme. Meillä kaikilla on varmasti enemmän tai vähemmän paha olla, etenkin nyt. Maailma on sekaisin ja ihmisten kipu purkautuu vihana. Minä haluan rakastaa nyt täysiä ja elää. Haluan hyppiä kuralammikoissa ja kuunnella sateen ropinaa katolla. Antaa auringon kuivattaa kyyneleeni ja lumen alta nousevan nurmikon kutitella paljaita varpaitani. Minä haluan elää.