Ihana kamala ahdistuneisuushäiriö

 Puuh. Olen ollut taas viime päivinä väsyneempi ja ahdistuneempi. On paljon asioita joista haluaisin kirjoittaa ja kertoa, mutta joille en ole löytänyt oikeita sanoja.

Luulen että tämä kumpuaa nyt siitä että onnistuin saamaan ajokortin viime viikolla. Autossa oleminen etenkin pimeällä on ollut ahdistavaa suurimman osan aikuisiästäni. Koen peltisessä purkissa 100km/h kiitämisen jotenkin järjettömänä, aivot huutavat että muussia tulee jos törmää johonkin. Noh, sain kuitenkin jonkun ihmeellisen päähänpiston mennä autokouluun viime syksynä näin 35-vuotiaana. Välillä on ollut sen verta vauhtia että tulee tehtyä nopeitakin päätöksiä. Toisaalta en ole katunut autokoulua, se on ollut vain melko kuormittavaa. Oikeasti olen hyvin ylpeä itsestäni että uskalsin, opin ja suoritin. Autoilu avaa niin paljon uusia mahdollisuuksia nyt.

Tänään käytiin katselemassa autoja ja koejoin yhden. Se jännitti ja pelotti alkuun, mutta loppu sujui jo kivasti. Siihen meni kylläkin kaikki mehut taas. Äsken huomasin unohtaneeni pankin käyttäjätunnukseni, mutta kyllä se sieltä mieleen palasi onneksi hetken päästä. Asioiden unohtelu on yksi asia mitä tapahtuu silloin kun mörkö sisälläni kasvaa tavalla tai toisella.

Olen aina ollut niitä, jotka kokevat olevansa huonompia kuin muut. Tämä tulee varmasti minut tunteville yllätyksenä, mutta kyllä, olen aina ollut niin sanottu alisuoriutuja. Koulussa en oikein pystynyt keskittymään opetukseen ja olin se joka valittiin joukkuelajeissa ja ryhmätöissä aina viimeisenä. Se muista poikkeava yksinäinen outolintu. Muistan kun käytiin luokkaretkillä ja olin lähinnä aina yksin. Muistan kuinka seikkailin Särkänniemessä laitteesta toiseen. Toisaalta en kokenut olevani se mitä olin vaan omassa päässäni olin saapunut avaruudesta. Olin kuin nuori Luke Skywalker joka haaveili ja odotti Tatooinella kunnes seikkailu alkaisi.

Myös aikuisiällä koen edelleen etten ole aivan kuten muut. Jokainen meistä on toki yksilö. Toisaalta nykyään rakastan itseäni ja sitä mitä olen, vaikka en edelleenkään tiedä miten näitä aivojani kuuluisi käyttää. Lähete on nyt taas tehty kaupungille terapiapalveluihin, olikohan tämä neljäs kymmenen vuoden aikana. Olen vähän tennispallo. En syytä Tampereen kaupunkia tästä koska olen itse jättänyt osan noista aikaisemmista käynneistä ja tutkimuksista kesken. Osa taas on aikaisemmin kariutunut siihen että sekoilin päihteillä. Kela ei myönnä tukea psykoterapiaan, jos on päihdeongelmaa. Toisaalta sain tuohon ongelmaani kyllä keskusteluapua kerran kuussa. Niin. Kerran kuussa. Olisin ollut vapaaehtoinen vaikka johonkin kuntoutukseen, mutta päihdeongelmani oli liian lievä. Olisi pitänyt rännittää suunnilleen suonensisäisiä saadakseen enemmän apua. Eli masentunut, jolla on ongelmia alkoholin tai muun päihteen suhteen ei pääse kunnan terapiapalveluihin. Eikä oikein saa muutakaan apua. Jos minulla ei olisi ollut niin hyvää tukiverkkoa en olisi välttämättä selvinnyt tähän pisteeseen missä olen nyt. Kiitos rakkaat <3

Sairaslomasta vielä. Olen ollut blogin aloituksesta lähtien sairaslomalla ja ilmeisesti lääkäri haluaisi jatkaa sitä. Olen tästä kiitollinen, koska olisin itse jo rynninyt takaisin töihin. Nyt etenkin lähipäivinä olen ymmärtänyt että se oli oikea päätös. Samalla taas syyllisyys kalvaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni voisi sanoa että tykkään työstäni ja nyt pelkään että menetän taas kaiken. Aion nyt kuitenkin asettaa itseni kaiken muun edelle. Mitä iloa mistään olisi enää silloin jos kuolisin.